Syvällä syrjäisessä metsässä, jossa hiljaisuus on niin tiheää, että se tuntuu painostavalta, tapahtui uskomaton – mutta täysin todellinen – tarina. Tämä ei ole satu eikä liioiteltu leirinuotiokertomus. Tämä on tositarina rohkeudesta, äidinrakkaudesta ja eläinten horjumattomasta uskollisuudesta. Tarina, joka todistaa, että sankaruus ei tunne lajirajoja.

Uralin pohjoisrinteillä, pienellä eräkämpällä, asusti joukko vahtikoiria, jotka pitivät huolta alueesta. Yksi niistä, nuori narttukoira nimeltä Laima, oli hiljattain saanut pentuja. Pienet, vielä sokeat ja heikot, nukkuivat heinästä ja laudoista tehdyssä yksinkertaisessa kopissa. Kaikki oli rauhallista – kunnes eräänä yönä kaikki muuttui silmänräpäyksessä.

Vähän keskiyön jälkeen vanha ja kokenut saksanpaimenkoira Greta alkoi haukkua matalasti ja varoittavasti. Hän oli ensimmäisenä vaistonnut vaaran. Hänen vaistonsa eivät pettäneet — metsästä oli tullut karhu.

Iso, laihtunut, nälkäinen ja arvaamaton karhu liikkui kohti koirien aluetta. Se haistoi maidon ja pentujen hajun, ja suuntasi suoraan kohti Laiman koppia. Laima seisoi tärisevänä, kykenemättömänä liikkumaan, pelko silmissään. Mutta Greta nosti päänsä ja päästi ilmoille käskyttävän haukahduksen, joka kokosi koko koiralauman paikalle.

Nämä eivät olleet koulutettuja taistelukoiria. He olivat tavallisia vahtikoiria. Mutta sillä hetkellä heistä tuli jotain paljon enemmän. Yhtenäinen lauma, valmis puolustamaan heikompiaan hengellään.

Karhu nousi takajaloilleen ja karjui, yrittäen pelotella laumaa. Mutta koirat eivät väistyneet. Ne hyökkäsivät ja väistivät, kiusasivat, pitivät sen liikkeessä. Greta puri sen takajalkoja, toiset hyökkäsivät sivulta. Karhu ei pystynyt keskittymään mihinkään.

Sillä välin Laima teki sen, mihin vain äiti pystyy. Hän syöksyi kopille, nappasi ensimmäisen pennun ja juoksi sen kanssa mökin alla olevaan kellariin. Sitten hän palasi ja teki sen uudelleen. Kerta toisensa jälkeen, nopeammin kuin kukaan olisi uskonut.

Viimeisen pennun hän pelasti juuri kun karhu oli murtautunut läpi ja saapunut tyhjälle kopille. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Karhu, haavoittunut, hengästynyt ja turhautunut, karjaisi vielä kerran — ja vetäytyi takaisin metsän varjoihin. Koirat, vaikka loukkaantuneita ja väsyneitä, jäivät valvomaan paikkaa aamuun asti.

Kun erämies saapui aamulla, hän näki verijälkiä, karhun raapimia puita, irtokarvaa – ja seisovan, haavoittuneen mutta elossa olevan koiralauman. Pennut olivat turvassa kellarissa. Laima makasi niiden vieressä silmät puoliummessa, uupuneena mutta levollisena. Ja Greta seisoi kuin sotilas, väsynyt mutta valpas.

Tänä päivänä nämä koirat elävät yhä samassa eräkämpässä. Mutta nyt he eivät ole vain vahtikoiria.
He ovat metsän legenda.

He todistivat, että rohkeus, rakkaus ja uhraus eivät ole vain ihmisille kuuluvia ominaisuuksia.
Sillä kun kuolema tuli pimeästä, sitä ei pysäyttänyt tuliase.
Sen pysäytti äidin sydän, koiralauman voima – ja pelottomuus, joka oli vahvempi kuin mikään pelko.