Sen piti olla tavallinen vuorikiipeilyretki. Kokeneiden kiipeilijöiden suunnittelema nousu, huolellisesti valmisteltu, sääennusteet suotuisat, lumi näennäisesti vakaa. Kuuden hengen tiimi oli valmis kaikkeen — tai niin he luulivat.
Kolmantena nousupäivänä, yli 2800 metrin korkeudessa, he alkoivat pystyttää leiriä. Aurinko paistoi, sää oli kirkas, ja mikään ei vihjannut vaarasta. Mutta vuorilla vaarat eivät aina näy — ne vaan tapahtuvat. Ja ne tapahtuvat äkillisesti.
Kaikki alkoi hiljaisuudella. Ei rauhallisella, vaan raskaan painostavalla. Ilma tuntui pysähtyneen. Yksi kiipeilijöistä kuvaili hetkeä myöhemmin:
«Tuntui kuin vuori olisi pidättänyt hengitystä.»
Sitten se tuli. Murina. Syvä, matala, maata vavisuttava ääni. Ei ukkonen. Ei räjähdys. Vaan jotain, joka tuli vuoren sisältä.
Lumivyöry.
Aluksi he eivät edes nähneet sitä — se vyöryi toiselta rinteeltä, mutta ääni kasvoi hetkessä korvia huumaavaksi. Lunta, jäätä ja kiveä syöksyi alas yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Ja he olivat suoraan sen reitillä.
Ei ollut aikaa juosta. Ei ollut aikaa edes huutaa.
He tekivät ainoan mahdollisen päätöksen: hypätä lähimpään jäätikön railoon. Se oli kapea, kylmä, pimeä — mutta ainoa mahdollisuus. Pysyminen aukiolla olisi tarkoittanut varmaa kuolemaa.
He painautuivat jääseinien väliin, toisiaan vasten, hengittämättä. Lumivyöry pyyhkäisi heidän ylitseen valtavalla voimalla. Maa tärisi. Ilma muuttui paksuksi ja täyttyi lumesta. Sitten — hiljaisuus.
40 minuuttia. Kukaan ei liikkunut. Kukaan ei tiennyt, mitä oli jäljellä maan päällä.
Kun lopulta yksi kiipeilijä uskaltautui kurkistamaan railosta ulos, näky oli järkyttävä.
Kaikki oli poissa. Leiri, teltat, varusteet — pyyhkäisty pois. Siellä missä vielä hetki sitten oli elämää ja toimintaa, oli nyt vain tyhjä, tasainen, valkoinen kenttä.

Myöhemmin asiantuntijat kertoivat, että vyöryn aiheutti harvinainen maanjäristys — pieni, lähes huomaamaton tärinä jäätikön alla, joka riitti laukaisemaan koko massan liikkeelle. Sitä ei olisi voinut ennustaa.
Mutta ihme tapahtui: kaikki kuusi selvisivät hengissä. Yksi sai jalkaansa vamman, toinen kärsi hypotermiasta. Mutta he elivät. Vastoin todennäköisyyksiä. Vastoin vuoren voimaa.
Kun tarina levisi, se sai aikaan valtavan reaktion. Jotkut kutsuivat heitä onnekkaina. Toiset hulluiksi. Mutta useimmat näkivät heidät sellaisina kuin he todella ovat:
ihmisinä, jotka eivät jäätyneet pelkoon vaan toimivat silloin, kun sekunnit ratkaisivat kaiken.
Ryhmän johtaja sanoi myöhemmin:
«Emme tulleet tänne kuolemaan. Tulin tänne tunteakseni, että elän. Ja nyt — elän enemmän kuin koskaan.»
Tämä ei ole vain selviytymistarina. Tämä on varoitus.
Vuoret ovat kauniita, majesteettisia — mutta ne eivät anna anteeksi. Ne eivät varoita. Ne vain ottavat. Ja jos alat uskoa, että hallitset ne — vuori muistuttaa, kuka määrää.
Joskus elämä ja kuolema erottaa vain yksi päätös. Yksi hyppy pimeään. Yksi vaistonvarainen teko.
Ja kuusi ihmistä tänään on elossa, koska he uskalsivat hypätä — silloin, kun kaikki näytti jo menetetyltä.