Keskellä pientä kaupunkia, rauhallisessa puistossa, pyöri tavallinen karuselli. Värikkäät kopit, leppoisa musiikki, nauravia lapsia. Vanhemmat kuvasivat, myytiin hattaraa, ilma tuoksui kesältä.
Kukaan ei koskaan epäillyt, että jokin voisi mennä pieleen.
Karuselli oli tarkastettu, huollettu, ja toiminut vuosia ilman ongelmia.

Mutta eräänä lauantaina… se, mikä alkoi iloisena ajeluna, päättyi tapahtumaan, jota kukaan paikallaolija ei koskaan unohda.

Se näytti tavalliselta päivältä
11-vuotias Liisa oli tullut puistoon isänsä kanssa. Hän osoitti sormella karusellin korkeinta koppia:

«Mä haluan tonne! Ihan ylös! Siellä näkee koko kaupungin!»

Henkilökunta kiinnitti turvavyöt, kopit alkoivat nousta. Kaikki vaikutti normaalilta. Karuselli pyöri, musiikki soi.

Mutta sitten… Liisan koppi nytkähti.

Huuto, joka jää mieleen
Yhtäkkiä ilmassa kajahti huuto — kirkas, terävä, pelokas.
Liisa huusi.
Katseet nousivat ylös. Hänen kopissaan oli jokin vialla.

Yksi tukivarsi näytti irtoavan. Koppi alkoi kallistua. Liian jyrkästi. Liian nopeasti.
Se näytti siltä, kuin se olisi romahtamassa.

Isä ryntäsi kohti ohjaajaa. Tämä painoi hätäpysäytystä.
Mikään ei tapahtunut.
Ohjauspaneeli oli jäässä. Painikkeet eivät vastanneet.

Liisa piteli kopin reunoista. Todistajien mukaan hän ei enää huutanut — hän kuiskasi. Kuin olisi puhunut jollekin.

Ja silloin tapahtui se, mitä kukaan ei osannut odottaa.

Koppi jäi ilmaan — kuin näkymättömän käden varaan
Juuri kun näytti siltä, että koppi irtoaisi ja putoaisi…
se pysähtyi.
Se ei tärissyt. Se ei enää kallistunut.
Se leijui.

Ilmassa. Hetken. Kuusi, ehkä seitsemän sekuntia.
Ja se riitti.

Teknikko ehti pääkytkimelle.
Sähköt katkaistiin.
Palokunta, joka oli jo hälytetty, ehti paikalle ja laski tikkaat.

Liisa pelastettiin.
Elossa. Ilman naarmun naarmua.

Hän oli kalpea, vapiseva — mutta kun isä halasi häntä, Liisa sanoi hiljaa:

«Se ei ollut turvavyö. Joku piti musta kiinni. Ihan oikeasti. Se sanoi, ettei mun tarvitse pelätä.»

Tutkimukset eivät löytäneet mitään
Kaksi päivää myöhemmin suoritettiin täysi tekninen tarkastus.
Kaikki tukivarret ehjiä.
Ei mekaanista vikaa.
Mutta järjestelmän lokeista löytyi jotain outoa:

Hätäjarrutuskomento oli rekisteröity «operaattori 2:lta».
Mutta kyseisenä päivänä — toista operaattoria ei ollut olemassa.
Ei kirjautumista. Ei tunnistetta. Ei mitään.

Komento oli siellä. Lähetetty. Mutta kenen toimesta?

Sen jälkeen mikään ei ollut entisellään
Karuselli suljettiin.
Mutta kopin numero 6 — Liisan kopin — luona alkoi ilmestyä kukkia.
Lapsia, jotka toivat piirustuksia.
Kynttilöitä, joissa luki:

«Et pudonnut. Koska joku ei antanut sen tapahtua.»

Liisa ei enää pelkää korkeita paikkoja. Kun häneltä kysyttiin, lähtisikö vielä joskus karuselliin, hän vastasi:

«Ehkä. Koska joskus, kun kaikki hajoaa… joku voi silti pitää susta kiinni.»

Ja karuselli?
Se seisoo yhä hiljaa paikallaan.
Mutta huoltomies kuiskasi jotain yhdelle työntekijälle:

«Yöllä… se koppi vähän liikkuu. Vaikka sähköt on pois.»