Jotkut päivät alkavat aivan tavallisesti — kuppi kahvia, arkinen aamurutiini, lapsen naurua talossa.
Mutta toisinaan… kaikki muuttuu sekunnissa.
Se päivä muutti kaiken.
Poikani Marko, kahdeksanvuotias, pyysi saada mennä vintille etsimään vanhaa lelulaatikkoaan.
En nähnyt siinä mitään vaarallista. Vähän pölyä, muutama laatikko — korkeintaan jokunen hämähäkki.
Kului kymmenen minuuttia.
Sitten kuulin hänen äänensä.
Mutta se ei ollut tavallinen huuto. Ei iloinen tai utelias.
Se oli heikko. Vapiseva. Kuin kuiskaus.
Juoksin ylös.
Näky, joka odotti minua, on painunut mieleeni pysyvästi.
Marko istui lattialla, kyyryssä, polvet rintaan vedettyinä. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lakana. Silmät ammollaan, tuijottaen vintin pimeimpään nurkkaan.
Hän kuiskasi hiljaa:
«Isi… siellä liikkuu jotain…»
Nostin hänet syliin. Ja katsoin.
Aluksi näin vain pimeyttä.
Mutta se pimeys… se oli erilaista.
Liian tiheää. Liian synkkää. Se nieli valon.
Sitten se liikahti.
Ei eläin. Ei lintu.
Se oli kuin varjo, joka valui alas nurkasta.
Kuin mustetta vedessä.
Ja sitten… se nousi ylös.
Ei askelin. Ei ryömien. Vaan nousi, ikään kuin se olisi muodostunut jostain… joka ei ollut tästä maailmasta.
Jähmetyin. Mieleni yritti keksiä selitystä: ehkä rotta? Heijastus? Jokin looginen selitys?
Mutta sisälläni tiesin jo:
se ei ollut normaalia.
Ryntäsin alas Marko sylissäni. Suljin vintinluukun. Lukitsin sen.
Mutta jopa alakerrassa… tunsin, että se oli vielä siellä.
Se tarkkaili meitä.

Emme ole avanneet vinttiä sen jälkeen.
Kahden päivän päästä soitin tuholaistorjujalle. Luulin, että siellä voisi olla ampiaispesä tai hiiriä.
Mies saapui paikalle itsevarmana, taskulamppu kädessä.
Hän nousi vintille.
Kului kaksikymmentä minuuttia.
Sitten hän tuli alas… kalpeana kuin lumi.
Hän sanoi:
— «Ei siellä ole ötököitä. Ei eläimiä. Mutta… jotain on vialla.»
Kysyin mitä hän tarkoitti.
Hän vastasi:
— «Lattialla on oudot jäljet. Kuin jokin olisi raahautunut. Ja seinässä… on kädenjälki. Lapsen käsi. Mutta… liian pitkä.»
Hän kieltäytyi palaamasta vintille.
En kertonut Markolle mitään.
Mutta öisin… aloin kuulla ääniä.
Ei vain narinaa.
Askeleita. Hitaita. Painavia.
Joskus… raapimista.
Eräänä aamuna löysin keittiön pöydältä lapsen piirroksen.
Emme olleet tehneet sitä.
Siinä oli vintti. Pimeä nurkka.
Ja hahmo — pitkä, kasvoton.
Alareunassa oli käsin kirjoitettu teksti, lapsenomaisella käsialalla:
«Se tulee alas tänä yönä.»
Poltin piirustuksen.
Seuraavana aamuna… oli uusi piirros.
Otin yhteyttä psykologiin. Pappiin. Paranormaaleihin asiantuntijoihin.
Jotkut nauroivat. Toiset lähtivät hiljaa.
Yksi vanha pappi katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:
— «Et avannut vain vinttiä. Sinä avasit rajan.»
Nyt ymmärrän.
Se olento ei halua tappaa meitä.
Se haluaa leikkiä.
Tarkkailla.
Odottaa.
Ja viime yönä… kuulin taas askeleet.
Mutta tällä kertaa… ne eivät tulleet vintiltä.
Ne olivat portaissa.
Se oli tulossa alas.
Jos luet tämän… muista yksi asia:
älä koskaan anna lapsesi tutkia kodin pimeimpiä nurkkia.
Koska joskus siellä ei piile vain pölyä tai hämähäkkejä.
Joskus siellä piilee jokin, joka odottaa juuri sinua.