Tämä ei ole elokuvan kohtaus. Tämä ei ole liioiteltu tarina. Tämä on todellinen tapahtuma, joka muutti erään naisen elämän – ja sai monet miettimään uudelleen, kuinka kesy luonto todella on.

Laura Hartman, 29-vuotias joogaohjaaja ja intohimoinen yksinvaeltaja, lähti tavalliselle päiväretkelle Montanan erämaahan, Grange Creekin alueelle. Hän oli kulkenut näitä polkuja ennenkin. Ne olivat hänelle kuin toinen koti – hiljainen, rauhoittava, tuttu.

Mutta sinä päivänä luonto näytti toisen puolensa.

Iltapäivällä Laura huomasi metsäpolulla omituisia jälkiä. Ne olivat valtavat – leveitä tassunjälkiä, syviä kynnenjälkiä. Hän pysähtyi hetkeksi, mietti… mutta jatkoi sitten matkaa. ”Tuskin se on enää lähistöllä,” hän ajatteli.

Mutta se oli virhe.

Noin tuntia myöhemmin metsä hiljeni täysin. Linnut lakkasivat laulamasta. Mikään ei liikkunut. Ja sitten – räsähdys. Laura kääntyi… ja näki sen.

Valtava harmaakarhu seisoi puiden lomassa. Sen turkki oli tumma, sen katse suora ja uhkaava. Tämä ei ollut utelias eläin. Tämä oli peto. Ja se alkoi lähestyä.

Laura lähti juoksemaan.

Hän kompuroi juurakoiden ja oksien yli, sydän jyskytti, hengitys kiihtyi. Mutta karhu seurasi. Se ei juossut – se tuli perässä päättäväisesti, kuin se tietäisi, että se saa saaliinsa ennemmin tai myöhemmin.

Ja silloin Laura näki toivon pilkahduksen: vanha mänty, jonka alimmat oksat ulottuivat tarpeeksi alas. Ainoa mahdollisuus.

Hän alkoi kiivetä. Kynnet ja oksat repivät hänen käsiään ja jalkojaan, mutta hän pääsi ylemmäs. Hän ei katsonut taakseen – ei ennen kuin kuuli raskaan hengityksen aivan alapuoleltaan.

Karhu oli puun juurella. Se nousi takajaloilleen. Ja alkoi kiivetä.

Kyllä – karhut osaavat kiivetä. Varsinkin, kun ne ovat nälkäisiä tai uhattuja. Tämä karhu ei epäröinyt. Se kiipesi puuhun, oksa oksalta, yhä ylemmäs. Laura jatkoi ylemmäs niin pitkälle kuin uskalsi – mutta oksat alkoivat taipua. Hän tiesi: jos hän putoaa, kaikki on ohi.

Hän huusi. Epätoivoinen, täysi paniikki purkautui yhteen ainoaan huutoon.

Ja silloin – kaksi laukausta halkoivat metsän hiljaisuuden.

Karhu pysähtyi.

Sitten se alkoi hitaasti laskeutua alas. Pensaikosta ilmestyi mies – puistonvartija Jim Barton. Hän oli ajamassa alueella nelipyöräisellä, kun kuuli huudot. Hän otti kiväärinsä ja ampui ilmaan. Ja se pelasti Lauran hengen.

Karhu katosi metsään.

Laura laskeutui puusta hitaasti, veren peittämänä, täristen. Mutta elossa.

Se, mitä hän koki, levisi pian uutisiin. Nuori nainen yksin metsässä, jumissa puussa, ja grizzly-karhu kiipeämässä häntä kohti. Se kuulostaa uskomattomalta – mutta se tapahtui oikeasti.

Nykyään Laura ei vaella yksin. Hän luennoi luonnossa liikkumisen turvallisuudesta. Ja kun joku sanoo: “Karhut pelkäävät ihmisiä,” hän katsoo heitä vakavana ja sanoo:

“Et sano niin enää, kun roikut puussa ja karhu tulee perässä.”

Luonto voi olla kaunis – mutta se on myös arvaamaton. Ja joskus, pelastus on vain huudon ja sattuman varassa.