Tulipalo syttyi äkillisesti — raju, nielevä roihu, joka muutamassa minuutissa nielaisi hylätyn varaston toisen kerroksen kaupungin laitamilla. Sen piti olla tyhjillään. Vain pölyisiä laatikoita, vanhoja johtoja ja hiljaisuus, joka oli kestänyt vuosia.
Mutta joku oli silti sisällä.
Ensimmäisenä sisään meni hän.
Duffield. Palomies. Kypärä numero 31.
Hiljainen, viiksekäs, vähäpuheinen. Mies, jota ei usein huomata — mutta joka menee ensimmäisenä, aina.
Minuutti kului. Sitten kolme.
Komennonjohtaja oli jo nostamassa kättään vetäytymiskäskyä varten — lämpötila kohosi, rakenteet natisivat.
Ja silloin…
Hahmo ilmestyi savun keskeltä.
Se oli hän. Noen peitossa, hengästyneenä.
Ja sylissään — pieni, tärisevä karvapallo.
Osa karvoista oli palanut, tassut mustuneet, silmät pelosta laajenneet.
Mutta se oli elossa.
Hän kääri sen vanhaan pyyhkeeseen. Piti sitä hellästi.
Kukaan muu ei edes yrittänyt koskea siihen.
— Se on nähnyt tänään tarpeeksi vieraita, hän sanoi hiljaa.
Kaikki luulivat, että hän veisi sen eläinlääkäriin. Tai jättäisi löytöeläinkotiin.
Mutta sinä yönä… se nukahti hänen kypäräänsä.
Ihan kuin se olisi kuulunut juuri sinne.
Ja aamulla…
Se kiipesi hänen olkapäälleen.
Ihan kuin olisi ollut siinä koko ajan.
Siitä päivästä lähtien se ei ole enää lähtenyt.
Se syö hänen eväsrasiastaan. Nukkuu hänen kaapissaan.
Istuu paloaseman oven vieressä, kun hälytys tulee.
Ja aina, kun sireeni ulvoo, se hyppää hänen olkapäälleen.
Varmistamaan, että hän palaa takaisin.

Siitä tuli koko aseman sydän.
Hiljainen muistutus siitä, että jopa tulessa elämä voi säilyä.
Mutta on jotain, mitä kukaan ei sano ääneen:
Se kehrää vain, kun hän pitelee sitä.
Ei koskaan muiden sylissä.
Ja sen yhdestä pienestä tassusta löytyy tumma jälki.
Se ei lähde pesemällä. Ei ajan myötä.
Se ei ole vain likaa — se on kuin palon varjo, joka ei katoa.
Duffield kutsuu sitä «sen muistoksi».
Joskus toiset näkevät, kuinka hän tuijottaa sitä pitkään.
Sanomatta sanaakaan.
Aivan kuin näkisi siinä jotain itsestään — osan, jonka hän jätti palavan rakennuksen sisään.
Ja nyt, joka kerta kun kaupunki hiljenee ja hälytys jälleen huutaa yössä, he lähtevät matkaan yhdessä. Mies ja kissa. Olkapää olkapäätä vasten.
Ei vain pelastamaan.
Vaan muistamaan.
Toivomaan.
Sillä aina täytyy olla joku, joka odottaa.
Joku, joka uskoo, että palaat.
Ja ehkä juuri siksi hän astuu yhä uudelleen tuleen.
Koska hän tietää — se odottaa häntä. Aina.