Taivas hautausmaan yllä riippui raskaana ja harmaana, kuin se olisi ollut lyijyä. Hento sade tihutti silloin tällöin, jättäen tummia läikkiä mustiin suruvaatteisiin. Sinä päivänä haudattiin nuori nainen, joka oli vasta astumassa aikuisuuden kynnykselle. Hän oli vain kaksikymmentäkaksivuotias, ja hänen äkillinen kuolemansa oli jo kietoutunut huhujen ja ahdistavien kysymysten sumuun.

Viranomaisten asiakirjoissa luki vain yksi syy — onnettomuus. Mutta outoja yksityiskohtia oli liikaa. Naapurit kuiskivat nähneensä hänet itkemässä edellisenä iltana; toiset väittivät kuulleensa kiivasta riitelyä hänen asuntonsa oven takaa. Perhe pysyi vaiti ja vaati nopeaa jäähyväistä, aivan kuin haluaisi sulkea tarinan mahdollisimman pian.

Arkku oli upea — harvinaista tummaa puuta, kiillotettu peilimäisen kirkkaaksi, raskain messinkisin kahvoin. Kun tuli aika kantaa se haudalle, astui esiin kahdeksan miestä — sukulaisia, ystäviä ja kaksi hautaustoimiston työntekijää.

— «Yksi, kaksi, kolme!» komensi yksi heistä.

Mutta arkku tuskin liikahti. Miehet vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, puristivat otteensa tiukemmaksi ja yrittivät uudelleen. Kahvat narahtivat, kostea maa antoi periksi jalkojen alla — ja silti, tuskin mitään liikettä.

— «Tämä… on liian raskas,» mutisi yksi kantajista pyyhkien hikeä otsaltaan. «Tuntuu kuin sisällä olisi enemmän kuin yksi ihminen…»

Vieraat alkoivat kuiskia:
— «En ole koskaan nähnyt tällaista…»
— «Se on mahdotonta…»
— «Mitä siellä voi olla?»

Yksi hautaustoimiston työntekijöistä, mies jolla oli vuosikymmenten kokemus, sanoi hiljaa:
«Minä olen kantanut arkkuja, joissa on ollut yli satakiloisia miehiä. Mutta tämä… tämä tuntuu kivillä täytetyltä.»

Silloin nuoren naisen äiti astui eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja liikkumattomat, katse kylmä, mutta silmissä paloi outo ja pelottava päättäväisyys. Hän asettui kantajien eteen ja sanoi:

— «Avatkaa se.»

— «Oletteko varma?» kysyi yksi työntekijöistä varovasti. «Tämä voi… olla vaikeaa.»

— «Sanoin: avatkaa se.»

Hiljaisuus laskeutui väkijoukon ylle kuin raskas kello. Ihmiset perääntyivät, aivan kuin pelkäisivät todistaa jotain kiellettyä. Kaksi miestä alkoi irrottaa kiinnikkeitä, ja kansi antoi hitaasti periksi.

Kun kiillotettu puu nousi, ilma tuntui paksunevan. Muutama ihminen peitti suunsa, joku haukkoi henkeään, ja yksi nainen lysähti polvilleen.

Sisällä, nuoren naisen ruumiin päällä, makasi useita raskaita juuttisäkkejä, täynnä jotain kovaa. Niitä oli vähintään kuusi. Yksi miehistä veti varovasti reunasta — kangas repesi, ja harmaat, kylmät kivet valuivat kostealle maalle, sekoittuen multapaakkujen kanssa.

Äiti ei värähtänytkään. Hän katsoi arkkua kuin olisi tiennyt tämän kaiken alusta asti. Sitten, tuskin kuultavalla äänellä, hän sanoi:

— «Tiesin… He halusivat varmistaa, ettemme koskaan löytäisi häntä.»

Hänen sanansa putosivat kuin tuomio. Ja sillä hetkellä kaikki ymmärsivät — virallinen kuolinsyy oli valhe. Taustalla oli jotain paljon synkempää kuin onnettomuus.

Ihmiset vetäytyivät hitaasti pois arkun luota, aivan kuin jo pelkkä läheisyys olisi ollut vaarallista. Vasta kun säkit oli poistettu, arkkua pystyttiin nostamaan ja laskemaan hautaan. Mutta monet lähtivät hautausmaalta sinä päivänä mielessään pysyvästi piirtynyt kuva — järkyttävä totuus, jonka arkun avaaminen paljasti.

Ja äiti… Hän oli ensimmäinen, joka poistui hautausmaalta, kertaakaan taakse katsomatta. Hänen askeleensa olivat vakaat ja päättäväiset. Oli selvää, että hän tiesi tarkalleen, kuka joutuisi vastaamaan hänen tyttärensä kuolemasta. Ja aivan yhtä selvää oli, että hautajaiset olivat vasta alkua.