Olen ollut poliisina yli kymmenen vuotta. Olen nähnyt paljon — aivan liikaa, jotta mikään enää helposti yllättäisi. Mutta tuo pieni tyttö… en saa häntä mielestäni. Ja kysyn itseltäni yhä uudelleen: miten äiti voi tehdä jotain niin hirveää omalle lapselleen?

Se oli tavallinen työvuoro. Kaupunki kuhisi elämää, kiireiset ihmiset ryntäilivät risteysten yli, autojen torvet soivat. Seisoin kadunkulmassa, kun näin hänet. Pieni hahmo, vaaleanpunainen mekko. Hän ei voinut olla yli viiden. Seisoi aivan yksin, jalkakäytävän reunalla. Ei aikuisia lähettyvillä. Ei paniikkia. Ei kyyneleitä. Hän vain seisoi. Liikkumatta. Kuin olisi odottanut jotakuta.

Jokin ei tuntunut oikealta. Lähestyin häntä.

— Hei, missä sinun äitisi on?

Hän ei pelästynyt. Katsoi minua rauhallisesti, aivan liian rauhallisesti.

— Äiti sanoi, etten saa puhua tuntemattomille.

Näytin hänelle poliisimerkkiäni.

— Katso, olen poliisi. Voit luottaa minuun. Mihin äiti meni?

— Hän meni autoon ja ajoi pois. Sanoi tulevansa pian takaisin. Mutta ei ole vieläkään tullut.

Hän kertoi auton olleen punainen. Ei muistanut rekisterinumeroa. Hän osoitti suuntaan, joka johti moottoritielle.

Odotimme yhdessä. Kolmekymmentä minuuttia. Etsin katseellani levottomasti jotakuta juoksemassa takaisin — huolestunutta äitiä. Mutta kukaan ei tullut. Kukaan ei kysynyt lasta. Kukaan ei edes pysähtynyt.

Tartuin tyttöä kädestä.

— Mennään poliisiasemalle. Etsitään äitiä yhdessä, sopiiko?

Hän nyökkäsi hiljaa. Ei itkenyt. Ei kysellyt. Oli vain… hiljaa. Kuin olisi jo tiennyt.

Poliisiasemalla annoimme hänelle vettä ja karamelleja. Hän istui rauhassa, katseli lattiaa. Hänessä ei ollut enää lapsen levottomuutta — vain tyhjyyttä. Kuin hän olisi kokenut jotakin, jota yksikään lapsi ei saisi koskaan kokea.

Katsoin valvontakameroiden nauhoja risteykseltä.

Se, mitä näin, sai minut kylmenemään.

Noin klo 15:40 punainen auto pysähtyy jalkakäytävän viereen. Nuori nainen — noin kolmikymppinen — astuu ulos. Hän halaa tyttöä, sanoo tälle jotakin, palaa autoon ja ajaa pois. Ei epäröintiä. Ei katsetta taakse. Ei kiirettä. Kaikki näytti… suunnitellulta.

Selvitimme auton omistajan. Nimi: Elena. Osoite toisella puolella kaupunkia. Soitimme. Ei vastausta.

Lähdimme paikalle.

Asunto oli tyhjä. Ei merkkejä väkivallasta tai murrosta. Sisällä laukku eteisessä, vaatteita lattialla, leluja, valokuvia. Kaikki näytti siltä kuin joku olisi ollut lähdössä kiireessä, mutta lähtö olisi jäänyt kesken.

Naapurit kertoivat, että Elena asui yksin tyttärensä kanssa. Ei miestä, ei sukulaisia. Viime aikoina hän oli ollut omituinen. Itki usein. Riiteli puhelimessa. Yksi naapuri muisti kuulleensa hänen huutavan:

— En jaksa enää! Ottakaa joku tämä lapsi!

Kukaan ei tehnyt mitään.

Seuraavana aamuna saimme ilmoituksen: punainen auto oli löytynyt hylättynä moottoritien varrelta. Ei jälkeäkään Elenasta.

Selvityksissä ilmeni, että hän oli kaksi päivää aiemmin nostanut koko tilinsä tyhjäksi, irtisanoutunut töistä ja ostanut yhdensuuntaisen bussilipun toiseen kaupunkiin. Bussinkuljettaja muisti hänet: tummat aurinkolasit, hiljainen, ei puhunut kenellekään.

Sen jälkeen — ei mitään. Ei viestiä. Ei hyvästejä. Ei selitystä.

Hän oli jättänyt tyttärensä jalkakäytävälle ja kadonnut.

Miksi? Uupumus? Pelko? Henkinen romahdus? Emme ehkä koskaan saa tietää.

Tyttö luovutettiin lastensuojelulle. Hän ei itkenyt. Hän katsoi minua ja kuiskasi:

— Oliko se minun syytäni?

Ei. Ei ollut sinun syytäsi.

Me epäonnistuimme. Aikuiset. Ne, jotka kävelivät ohi eivätkä pysähtyneet. Ne, jotka kuulivat huudot mutta eivät tehneet mitään. Ja minäkin — vaikka vein sinut turvaan, en voinut suojella sinua totuudelta.

Ja totuus on karu:
Äitisi hylkäsi sinut.
Eikä hänellä ollut aikomustakaan palata.