Kaikki alkoi tavallisena työpäivänä syvällä syrjäisessä kaivoksessa, pienessä vuoristokylässä Pohjois-Suomessa. Kaivoskoneet jylisivät, metalli iski kiveen, miehet tekivät työnsä rutiininomaisesti. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että 120 metrin syvyydessä odotti löytö, joka muuttaisi kaiken – historian, tieteen ja ehkä koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Poranterä pysähtyi yllättäen. Ei rikkoutunut, ei ylikuumentunut — se vain törmäsi johonkin. Mutta ei kiveen, ei metalliin. Jotain muuta. Jotain, mitä kukaan ei osannut selittää.

Kaivostyöläiset alkoivat kaivaa käsin. Pian heidän eteensä ilmestyi täydellinen suorakulmainen muoto. Kiven väri oli tummanharmaa, pinta sileä kuin peili. Se ei ollut luonnonmuodostelma. Se oli arkku.

Kun asiantuntijat saapuivat paikalle, he eivät uskoneet silmiään. Ensimmäiset testit osoittivat, että tämä outo kivi oli noin 100 miljoonaa vuotta vanha. Aikana, jolloin dinosaurukset vielä vaelsivat maapallolla, joku – tai jokin – oli jättänyt tämän esineen syvälle maan sisään.

Arkku oli noin 2,5 metriä pitkä ja hieman yli metrin leveä. Siinä ei ollut saranoita, ei saumoja, ei merkkejä siitä, miten se oli suljettu. Mutta sen pinnalla näkyi outoja symboleita – ei kirjoitusta, ei piirroksia – kuin elävää kuviota, joka muuttui valon osuessa siihen.

Päätös avata arkku ei ollut helppo. Paikalle tuotiin kameroita, antureita, suojavarusteita. Tutkijat asettuivat ympärilleen, hiljaisuus vallitsi. Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta:
Arkku alkoi avautua itsestään.

Kansi liukui hiljaa sivuun – ei väkisin, vaan kuin lempeän voiman ohjaamana. Ja se, mitä sisältä paljastui, pysäytti kaikki.

Arkussa makasi olento, joka muistutti ihmistä – mutta ei ollut sellainen. Noin kaksimetrinen ruumis, kalpeanharmaa iho, metallinhohtoinen pinta. Kasvot täydellisen symmetriset. Silmät suljettuina. Kehon vieressä oli läpikuultava pallo, jonka sisällä leijui musta, aaltoileva aine. Se näytti hengittävän.

Ja sitten – yksi antureista rekisteröi signaalin.
Sydämen syke.
Heikko, mutta selvä.
Olento oli elossa.

Heti sen jälkeen paikka eristettiin. Armeija saapui. Yhteydet ulkomaailmaan katkaistiin. Kaikki tiedot salattiin. Mutta huhut alkoivat levitä nopeasti.

Jotkut tutkijoista kertoivat kokeneensa oudon ahdistusta, unettomuutta, jopa hallusinaatioita. He kuulivat ääniä päässään. Kuiskausta. Sanat, joita he eivät olleet koskaan oppineet — mutta silti ymmärsivät.

Yksi teknikoista, joka myöhemmin puhui nimettömänä, sanoi:
— Tunsin, että se tarkkaili meitä. Vaikka sen silmät olivat kiinni, se oli tietoinen.

Sitten, läpinäkyvä pallo alkoi hehkua sinertävästi. Laitteet menivät epäkuntoon. Alueella havaittiin sähkökatkoksia. Eläimet pakenivat lähialueelta. Paikalliset asukkaat kertoivat kuulevansa öisin maan uumenista nousevaa matalaa huminaa.

Mikä se oli?
Muinaisen sivilisaation jäänne?
Jokin, joka ei ollut tästä maailmasta?

Yksi teoria toistui yhä useammin:
Se ei ollut arkku. Se oli vankila.

Ja nyt olemme sen avanneet.

Ehkä vapautimme jotakin, jonka ei koskaan olisi pitänyt nähdä päivänvaloa.
Ehkä herätimme voiman, joka oli tarkoituksella haudattu syvälle.
Ja nyt… se on vapaa.

Kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Mutta yksikään meistä ei enää tunne olevansa turvassa.