Puhelu saapui rauhallisena iltana paikalliselle poliisiasemalle. Soittajan ääni oli levoton ja värisevä. Hän kertoi kuulevansa outoja ääniä naapurissa sijaitsevasta hylätystä talosta — matalia, vaimeita ääniä, kuin joku valittaisi tai raapisi jotakin. Hän ei osannut sanoa tarkalleen, mitä se oli, mutta painotti: «Jotain on pahasti vialla. Lähettäkää joku, pyydän.»

Poliisit olisivat voineet ohittaa asian huijauksena tai kuvitelmana. Mutta jokin soittajan äänensävyssä sai heidät toimimaan. Paikalle lähetettiin partio ja kokenut poliisikoira, saksanpaimenkoira nimeltä Gray.

Talo sijaitsi kaupungin laitamilla, alueella, joka oli pikkuhiljaa unohtunut. Naapurustossa oli autioita rakennuksia, rikkinäisiä aitoja ja sammaloituneita pihoja. Kyseinen talo oli ollut tyhjillään vuosia. Sen ikkunat olivat likaiset, ovi laho, ja katto osittain romahtanut. Ulkoa katsottuna se näytti kuolleelta.

Mutta heti, kun poliisit astuivat sisään, he tunsivat, että jokin oli pielessä.

Ilma oli tunkkainen ja kostea, täynnä pölyä ja homeen hajua. Lattia narisi, seinät olivat halkeilleet ja tummentuneet ajan saatossa. Mutta kaikkein karmivin näky odotti olohuoneessa — tai sen jäännöksissä. Suurin osa lattiasta oli romahtanut. Keskellä ammotti musta, syvä kuoppa, kuin maa olisi niellyt osan talosta.

Gray pysähtyi äkisti. Hän jäykistyi, alkoi murista ja sitten haukkua — kovaa, varoittavasti. Hän juoksi kuopan reunalle ja alkoi raapia lattiaa tassuillaan, katse tiukasti suunnattuna kuiluun.

Kokenut poliisi Andrei lähestyi varovasti, otti taskulampun ja kumartui reunan yli. Kun valo osui kuopan pohjaan, hänen kasvonsa kalpenivat. Hän vetäytyi nopeasti taaksepäin. «Kutsukaa vahvistuksia,» hän sanoi hiljaa. «Heti.»

Kuopan pohjalla, mullan ja roskien alla, makasi ruumis.

Mutta se ei ollut tavallinen luuranko. Keho oli osittain muumioitunut, raajat vääntyneet luonnottomiin asentoihin, iho harmahtava ja kuiva. Kasvot olivat jähmettyneet kauhun ilmeeseen. Rungon ympärillä oli ruostuneita ketjuja, käsirautoja ja metalliesineitä — ei työkaluja, vaan välineitä vangitsemiseen. Tai kidutukseen.

Paikka eristettiin välittömästi ja oikeuslääketieteellinen ryhmä kutsuttiin paikalle. Kun ruumis saatiin nostettua, tutkinta alkoi. Kävi ilmi, että kyseessä oli noin 40-vuotias mies, joka oli ollut kuollut ainakin viisi vuotta. Kuolinsyy: nestehukka ja nälkiintyminen. Hän oli ollut elossa kuopassa — ja jätetty kuolemaan hitaasti.

Kuka oli tehnyt tämän? Ja miksi?

Naapurit alkoivat muistella. Eräs vanhempi mies kertoi, että talossa oli vuosia sitten asunut Nikolai-niminen mies. Hiljainen, syrjäänvetäytyvä, harvoin nähty. Huhuttiin, että hänellä oli veli — mutta eräänä päivänä veli katosi. Kaikki luulivat hänen muuttaneen pois.

Mutta hän ei ollut lähtenyt minnekään.

Poliisi alkoi koota palapeliä. Nikolai oli kuollut muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Talo oli siitä lähtien ollut tyhjillään. Kukaan ei ollut aavistanut, että sen alla lepäsi salaisuus — vuosikausia.

Tutkijat löysivät talon alta vanhan kellarin tai mahdollisesti suojarakennelman, jota Nikolai oli vahvistanut ja muokannut. Hän oli muuttanut sen vankilaksi — ja vanginnut oman veljensä sinne.

Motiiivi jäi tuntemattomaksi. Mielenterveysongelma? Viha? Katkera kauna?

Ilman naapurin hereilläoloa ja Grayn tarkkaa vainua, tämä totuus olisi pysynyt haudattuna ikuisesti.

Talo puretaan pian. Mutta sen historia — ja kauhu, joka piiloutui lattian alle — ei unohdu. Sillä joskus hiljaisuus ei tarkoita rauhaa. Se on huuto, jota kukaan ei halunnut kuulla.