Kun Alina ja Timur päättivät muuttaa pois kaupungista, heidän ystävänsä nauroivat heille.
”Ette kestä kuukaustakaan maaseudulla”, he sanoivat.
Mutta he olivat varmoja: heidät tarvitsi se.

Kaupunki oli uuvuttanut heidät. Jatkuvat liikennekaaokset, betoni joka puolella, kylmät kasvot, loputon melu ja se tukahduttava tunne, että vapaus oli vain harhaa.

He unelmoivat hiljaisista aamuista, lintujen laulusta sireenien sijaan, oikeista keskusteluista kirkkaiden näyttöjen sijaan.
Sitten he löysivät vanhan hylätyn talon, sammaleen peittämän, unohtuneen polun päässä. Ränsistynyt, mutta sielukas. Ikään kuin se olisi odottanut heitä.

Mutta he eivät olleet yksin.

Ensimmäisestä päivästä lähtien jokin oli pielessä.
Vaikea selittää.
Lattia narisi oudosti.
Tuuli toi kylmiä vetoja, jotka kuulostivat kuiskauksilta.
Ja peilit.

Ne olivat kaikkialla.
Jokaisessa huoneessa, seinään upotettuina. Vanhoja, himmeitä, koristeellisissa kehyksissä. Edelliset omistajat olivat jättäneet ne kuin osa taloa.
Alina yritti siirtää niitä, peittää, mutta ei voinut. Kuin ne olisivat liimautuneet paikoilleen. Kuin ne olisivat eläviä.

Sitten hän huomasi outoa: heijastukset eivät olleet synkronissa.
Pieni viive liikkeissä. Silmänräpäys, lähes huomaamaton… mutta tarpeeksi pelottava.

Hän ei sanonut mitään. Timur luuli sen olevan stressiä ja väsymystä. Mutta kolmantena yönä he kuulivat kolme kovaa koputusta.
Kolme lyöntiä. Tulevia kellarista.

Kellarin ovi oli ollut lukittuna vuosia. Ruosteinen lukko, ilman avainta. He eivät olleet koskaan avanneet sitä.
Silti aamulla…
ovi oli raollaan.
Lukko koskematon.
Mutta ovi auki.

Timur päätti mennä alas.

Portaat olivat kapeat, hakattuja kallioon. Ilma kostea, pimeys melkein käsinkosketeltava.
Kellarissa oli vain yksi asia — peili.

Ei mikä tahansa.
Ei kuten ne yläkerrassa.
Tämä oli ehjä, kiiltävä, kullanhohtoinen, loistava.
Ja silti… se ei heijastanut lampun valoa.

Timur astui lähemmäs.
Hän näki heijastuksensa.
Mutta kun hän kääntyi kutsuakseen Alinaa… heijastus ei liikkunut.

Se pysyi paikallaan.
Se katsoi häntä.
Se hymyili.

Timur vetäytyi. Kaatui. Nousi nopeasti.
Peili oli… tyhjä.
Ei heijastusta. Ei mitään.

Siitä yöstä kaikki muuttui.
Alina alkoi etääntyä.
Hän sanoi tuntevansa itsensä erilaiseksi. Että näki itsensä… ulkopuolelta.
Kuin joku asuisi hänen kehossaan.
Kuin hän olisi vain katselija.

Timur heräsi öisin kuullen nimensä kuiskaamista.
Mutta Alina nukkui.
Hän löysi hänet usein liikkumattomana peilin edessä, silmät leveästi auki… mutta tyhjät.

He päättivät paeta.
Pakkasivat muutaman tavaran.
Nousivat autoon.
Mutta peilit… eivät halunneet päästää irti.
Hän yritti rikkoa yhden vasaralla.
Lasissa ilmestyi halkeama — ja siitä vuoti jotain punaista.

He pakenivat.
Jättivät kaiken taakseen.
Ehkä jopa itsensä.

Sillä kun he katsoivat taakseen auton takapeilistä…
Kasvot, jotka he näkivät, eivät olleet heidän.
Ne olivat samanlaisia.
Mutta eivät he.

Nyt he asuvat toisessa maassa. Kukaan ei tiedä missä.
Ei sosiaalista mediaa.
Ei valokuvia.
Ei peilejä. Jopa puhelimen etukamera on pois käytöstä.

He eivät koskaan puhu siitä talosta.
Mutta joskus, keskellä yötä, Alina kuiskaa:
„Se katsoo meitä. Se odottaa. Se haluaa palata.“