![\"\"](\"https:\/\/hraparaknews.am\/wp-content\/uploads\/2025\/07\/snapedit_1752179759202-1024x946.jpeg\")
<\/figure>\n\n\n\nHe k\u00e4veliv\u00e4t hiljaa hautausmaan polkua pitkin. \u00c4iti, Irina, kulki heid\u00e4n per\u00e4ss\u00e4\u00e4n. Tummentuneiden silm\u00e4lasien taakse k\u00e4tkeytyi katse, joka oli kokenut liikaa menett\u00e4mist\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Ja silloin he n\u00e4kiv\u00e4t ne.<\/p>\n\n\n\n
Kaksi laatikkoa.<\/p>\n\n\n\n
Huolellisesti aseteltuina hautakiven eteen. K\u00e4\u00e4rittyin\u00e4 vaaleaan paperiin, solmittuna nauhalla. Toisessa luki k\u00e4sin kirjoitettuna «Marina», toisessa «Katja». Nimen vieress\u00e4 pieni paperisyd\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n
Tyt\u00f6t pys\u00e4htyiv\u00e4t. Ilma tuntui seisovan.<\/p>\n\n\n\n
\u2014 «\u00c4iti\u2026 oliko t\u00e4m\u00e4 sinun tekem\u00e4si?» Marina kuiskasi.<\/p>\n\n\n\n
Irina pudisti p\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n. Kyyneleet valuivat h\u00e4nen poskilleen.<\/p>\n\n\n\n
\u2014 «Ei, rakkaat\u2026 en min\u00e4 ollut.»<\/p>\n\n\n\n
Tyt\u00f6t polvistuivat. Sormet vapisivat, kun he avasivat laatikot.<\/p>\n\n\n\n
Sis\u00e4lt\u00e4 paljastui vanhat, koristeelliset soittorasiat. Toinen t\u00e4hdill\u00e4, toinen kukilla koristeltu. He k\u00e4\u00e4nsiv\u00e4t pient\u00e4 metallista avainta.<\/p>\n\n\n\n
Ja sitten \u2013 musiikki alkoi.<\/p>\n\n\n\n
Se s\u00e4velm\u00e4. Kehtolaulu, jonka is\u00e4 oli heille laulanut pienin\u00e4. Melodia, jonka he luulivat unohtaneensa\u2026 mutta joka palasi heti syd\u00e4meen.<\/p>\n\n\n\n
Soittorasioiden alla oli kirjeet. Aidot, k\u00e4sin kirjoitetut. Is\u00e4n tutulla, hieman vinolla k\u00e4sialalla.<\/p>\n\n\n\n
Sanoja t\u00e4ynn\u00e4 rakkautta, kaipuuta ja lohtua.<\/p>\n\n\n\n
«Jos luet t\u00e4m\u00e4n, olet pit\u00e4nyt lupauksesi. Se tekee minusta maailman onnellisimman is\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n
En ole en\u00e4\u00e4 rinnallasi, mutta rakkauteni ei ole kadonnut. Olen kanssasi \u2013 hymysi takana, jokaisessa p\u00e4\u00e4t\u00f6ksess\u00e4si, t\u00e4ss\u00e4 musiikissa.<\/p>\n\n\n\n
El\u00e4. Naura. Itke. Rakasta. Ole rohkea. Mutta \u00e4l\u00e4 koskaan unohda: rakastan sinua. Aina.»<\/p>\n\n\n\n
He istuivat kiviselle penkille haudan \u00e4\u00e4reen. Musiikki soi hiljaa, kirjeet k\u00e4siss\u00e4. Kyyneleet eiv\u00e4t en\u00e4\u00e4 polttaneet \u2013 ne puhdistivat.<\/p>\n\n\n\n
Silloin heid\u00e4n viereens\u00e4 ilmestyi vanha mies. Hautausmaan vartija.<\/p>\n\n\n\n
\u2014 «Oletteko te Pavelin tytt\u00e4ri\u00e4?» h\u00e4n kysyi lempe\u00e4sti.<\/p>\n\n\n\n
He ny\u00f6kk\u00e4siv\u00e4t.<\/p>\n\n\n\n
\u2014 «Is\u00e4nne toi nuo laatikot minulle kuukautta ennen\u2026 H\u00e4n sanoi: \u2018He tulevat. Mekot yll\u00e4. Silloin tied\u00e4t, milloin on aika antaa n\u00e4m\u00e4.\u2019 H\u00e4n tiesi.»<\/p>\n\n\n\n
Vartija ei j\u00e4\u00e4nyt odottamaan. H\u00e4n ny\u00f6kk\u00e4si ja poistui, j\u00e4tt\u00e4en heid\u00e4t hiljaisuuteen, joka ei en\u00e4\u00e4 ollut kylm\u00e4. Se oli l\u00e4mmin.<\/p>\n\n\n\n
Sin\u00e4 iltana Marina ja Katja veiv\u00e4t soittorasiat kotiin. Ne asetettiin ikkunalaudalle. Ja aina kun suru yritti palata, he k\u00e4\u00e4nsiv\u00e4t pient\u00e4 avainta.<\/p>\n\n\n\n
Melodia t\u00e4ytti huoneen.<\/p>\n\n\n\n
Ja siin\u00e4 hetkess\u00e4\u2026 h\u00e4n oli taas l\u00e4sn\u00e4.<\/p>\n\n\n\n