Pienen ja rauhallisen pikkukaupungin laidalla seisoi vanha, rapistunut talo — kuori hilseillyt, verhot ränsistyneet ja ruosteinen portti narisi vähimmästäkin tuulen henkäyksestä. Siinä talossa asui nainen, jota kaikki kutsuivat vain tätiksi Veraksi. Kukaan ei tiennyt hänen tarkkaa ikäänsä, eikä moni siitä välittänyt. Hän lähti harvoin ulos, puhui vähän naapureille, kävi aamulla kaupassa ja katosi sitten ovensa taakse päiviksi.

Naapuruston nuoret kuiskivat, että hän olisi noita. Toiset kertoivat, että hän oli nähnyt kaiken — sodan, nälänhädän ja jopa miehensä kuoleman. Yksi asia oli kuitenkin varma: hänellä ei ollut läheistä sukua.

Juuri siksi hänen talonsa kiinnitti kahden ”ammattilais” murtovarkaan huomion.

He eivät olleet taikauskoisia. Heillä oli yksinkertainen toimintamalli: löytää rauhallinen kohde, kerätä tietoja ja odottaa oikeaa hetkeä. Yksi liian puhelias naapuri paljasti heille, että Veran poika asui ulkomailla ja lähetti hänelle säännöllisesti rahaa. Hän ei luottanut pankkeihin ja piilotti rahat kotona — patjan alla, kerrottiin.

Se vaikutti täydelliseltä saaliilta.

Anton alkoi ottaa kuvia ja merkitä ylös päivittäisiä rutiineja. Sergei keräsi tietoja paikallisessa baarissa ja huoltoasemalla. Muutamassa päivässä he tiesivät kaiken: nainen lähti kotoa täsmälleen klo 7.40, palasi vartin kuluttua, lukko oli vanha ja ruosteinen. Ei hälytintä. Ei kameroita.

He valitsivat kuutamottoman yön. Mustiin pukeutuneina, käsineet kädessä ja taskulamput valmiina he lähestyivät taloa takapihan puolelta. Yksi ikkuna oli raollaan, juuri kuten he olivat ennustaneet. Kevyt työntö ja ikkuna narahti auki.

Anton astui sisään ensin.

Sisällä tuoksui suitsuke ja kuivattu yrtit. Huone oli vaatimaton — vanha sohva, käsin virkattu pöytäliina ja haalistunut valokuva miehestä univormussa. Mutta juuri kun hän oli astumassa lattialle, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa pelottavalla voimalla.

Huuto raastoi yössä.

Koira. Suuri, musta, repaleinen korva ja lasimaiset silmät, jotka loistivat. Se ei haukkunut — se murisi. Se ei purra — se hyökkäsi.

Muutamassa sekunnissa Anton oli kokonaan vedetty sisään. Sergei yritti vetää häntä ulos ikkunasta, mutta peto oli molemmilla — hampaat iskeneet olkapäähän.

Taloon syttyi yhtäkkiä valo.

Kynnyksellä seisoi täti Vera. Rauhallisena, tyynenä, aamutakissa. Toisessa kädessään hän piti öljylamppua, toisessa… haulikkoa.

Hän ei huutanut. Hän sanoi vain:
— ”Odotin teitä.”

Totuus paljastui pian. Vera ei ollut lainkaan puolustuskyvytön. Hänen poikansa todella asui ulkomailla, mutta hän ei vain lähettänyt rahaa. Hän oli entinen armeijan upseeri, ja hän oli vaatinut, että taloon asennetaan piilotetut kamerat, hiljainen hälytin ja ennen kaikkea koulutettu taistelukoira nimeltä Rex.

Mutta Vera oli tehnyt enemmänkin. Hän oli huomannut epäilyttävää liikettä viikkoja aikaisemmin. Hän ei paniikkinut, vaan valmistautui. Rex siirrettiin ulkotarhasta talon sisälle. Haulikko, joka oli perintö hänen metsästäjä-isältään, oli ladattu suolalla.

Kun poliisi saapui, molemmat tunkeilijat makasivat lattialla — toinen repaleinen takki, toinen sijoiltaan mennyt olkapää ja verinen korva.

Heidät pidätettiin murtoyrityksestä ja kotirauhan rikkomisesta.

Ja täti Vera? Hän sanoi rauhallisesti poliisille:
— ”Vanhuus ei ole heikkoutta. Se on kokemusta.”

Seuraavana päivänä naapurit alkoivat käydä vierailulla. He toivat leivonnaisia, keittoa, peittoja. Ihmiset, jotka eivät vuosikausiin olleet kiinnittäneet häneen huomiota, katsoivat häntä nyt ihailulla… ja ripauksella kunnioitusta.

Se vanha nainen, jonka kaikki pitivät vain oudon yksinäisenä, oli puolustanut kotiaan sotilaan älykkyydellä ja leijonan rohkeudella.

Siitä päivästä lähtien hänen porttiinsa ilmestyi uusi kyltti:
”Varoitus: tässä talossa ei asu pelkkä kiltti mummo.”

Eikä kukaan enää uskaltanut testata sen sanomaa.